Rebel with a cause

Päätyminen hyvinvoinnin ja liikkeen äärelle sekä ihmisläheiseen työhön noin 15 vuotta sitten, ei tullut kenellekään lähipiiristäni yllätyksenä. Olin jo pienenä kova tarkkailemaan ihmisiä, kuuntelemaan ja tutkimaan ihmisyyttä – ei mikään ihme, että toimitin terapeutin asemaa monelle jo lapsesta. Minua kiehtoi valtavasti mm. käyttäytyminen, sen ymmärtäminen, miksi meistä tulee sellaisia kuin olemme ja tunteet. Elämäni on ollut pienestä asti liikettä ja kehonkieli on ollut aina vahvin kieleni.

Erilaisten seikkailujen ja kokemusten myötä, opin kuitenkin astumaan ikään kuin itsestäni sivuun. Tuntemukset olivat toisinaan niin intensiivisiä, että säikähdin ja dissosioiduin. En kokenut turvalliseksi tuntea ja kohdata. Olin ääripäissä: joko olin pelkkää tulta tai sitten haaleaa hattaraa. Oli vaikeaa löytää sisäinen turva ja yhteys kehoon. Liike auttoi tässä, mutta sitäkin tein usein suorittavalla asenteella ”täysillä ja kovaa”. Hoikan rakenteen aina omanneena, minäkin ostin ajatuksen siitä ”5 kilon tiputtamisesta” -> kurotellen itseni ulkopuolelle, tuonne jonnekin. 

Opin selviytymään ja kehitin erilaisia strategioita. Nämä kuormittivat minua jatkuvasti ja veivät entisestään ylikierroksille; uniongelmia, pinnallista hengittämistä, kipuja, vatsaongelmia, kireyksiä ja kaoottisia ajatuksia. Pompin herkästi innostuksesta ahdistukseen, pysyen siis sympaattisen hermoston otteissa. Sain toki paljon aikaan, mutta en osannut laskeutua kierroksiltani levollisuuteen. 

Lähdin jo nuoresta omalle henkisen kasvun ja itsetuntemuksen matkalle. Törmäsin kaikenlaisiin haasteisiin ja kuoppiin, mutta hiljalleen opin riisumaan turhia kerroksia pois. Opin tulemaan enemmän läsnä kehooni, omaan totuuteeni. Aloin kouluttautumaan lisää, oppien ja oivaltaen. Tein runsaasti töitä ja kiersin salilta ja studiolta toiselle. Perustin oman salin, aloin kouluttamaan, luennoimaan, kiertämään ympäri Suomen ja maailmalla. Kehittelin erilaisia konsepteja ja loin aivan omanlaisia kokonaisuuksia.

Matkalleni sattui kuitenkin vielä tuntemattomampi polku, missä sain laittaa kaiken likoon; koko identiteettiä ja elämää ravisutteleva uupumus ja elämäntarkoituksen totaalinen kadottaminen. Polku suorastaan vaati minua astumaan kehooni ja käymään sen kaiken läpi, kohtaamaan polulla vaanivat peikot ja röllit ja ymmärtämään lopulta, että niissä ei ole mitään pelottavaa. 

Matka vei joitakin vuosia ja sen loppuhuipentuma oli sielun pimeäksi yöksikin kutsuttu tila: vetäydyin isosti omiin oloihini kohtaamaan yhden suurimmista peloistani, yksinäisyyden ja hylätyksi tulemisen kokemuksen. Ja ymmärsin, että olin itseasiassa jo pitkän aikaa hylännyt itse itseni. Tämä matka kohti yksinäisyyttä, auttoi minua ymmärtämään, että pysyttely erillisyydessä ja yksin pärjääjän roolissa, oli pitänyt minut jo pitkään yksinäisyydessä, vaikka olenkin luonteeltani hyvin sosiaalinen. Oli aika ymmärtää, millä tavoin pidin itse huolta omasta maaperästäni; mikä maaperässäni kukoistaa? Mitä yritän saada siinä väkisin kasvamaan? 

Asiat, joita olin ennen vältellyt, olivatkin niitä mitkä toivat minua kaikista eniten kohti omaa totuuttani ja yhteyttä. En tokikaan tehnyt matkaani yksin, vaan minulla oli vierellä rakkaita ystäviä, valmentaja ja muita, jotka auttoivat ottamaan sen seuraavankin askeleen ja kohtaamaan. 

Sytyin elämään. Tulin läsnä kehooni, itseeni. Ja kun sanoin KYLLÄ sydämen äänelle, virtasi elämääni juuri minulle merkityksellisiä ja tärkeitä oppeja, ihmisiä ja tilaisuuksia. Viisaampana, rehellisempänä ja levollisempana kuin koskaan aikaisemmin – matka jatkuen.